OLLAKKO VAI EIKÖ OLLA?

Onnellisuus on vähän kaksipiippuinen juttu. Välillä se tulee ihan luonnostaan, yrittämättä. Joskus sen rippeitä saa puolestaan kaivella jostain syvempää. Välillä sitä tuntee olevansa onnensa kukkuloilla, suupielet korvissa. Kun sitä sitten tippuukin jostain korkealta, voi olla vaikeaa nousta taas jaloilleen. Omasta asenteestahan kaikki on aina kiinni. Jos kerran päättää olla onnellinen, niin sen kuin vain pitää siitä kiinni.

Pettymys. Asioiden pitäisi antaa tulla omalla painollaan. Usein sitä kuitenkin tuppaa päästämään mielikuvituksen ja haaveet valloilleen, joskus vähän liiankin varhaisessa vaiheessa. Vaikka sitä kuinka yrittäisi vannoa itselleen, ettei elättele liikoja, niin harvoin se onnistuu. Moni sanoo pettymyksen kohdatessa "sä oot liian hyvä". Se onkin hyvä muistaa, varsinkin jos vika todella on jossain muussa kuin itsessä.

Pelko. Pelätä voi niin monia asioita. Menetyksen ja terveyden pelko niistä päälimmäisinä mielessä. Liikaa aikaa ja mielikuvitusta, kun alkaa pelkäämään läheisten menettämistä, täysin syyttä. Terveydellä ei kuulu leikkiä, ja sen kanssa kuuluukin olla tarkkana. Varsinkin, kun kaikki ei aina tunnu olevan ihan kohdillaan omassa kehossa. Useamman vuoden jatkuva päänsärky ja viime aikainen pyörtyily eivät ainakaan auta asiaa.

Menneisyys. Aina sitä ei ole helppoa jättää taakseen. Heikkoina hetkinä se tuppaa tulla ovelle kolkuttelemaan ja muistuttamaan olemassaolostaan. Vaikka ne omat heikot hetkensä olisi käsitellytkin, ei niitä kuitenkaan mielellään muistele. 

Onneksi kunnon yöunien jälkeen maailma näyttää usein astetta paremmalta. Toivottavasti se tepsii tähänkin fiilikseen, ja huomenna taas hymyilyttää. Tottakai sitä haluaisi jatkuvasti olla onnellinen. Mutta niin kuin rakas ystäväni totesi, on vaan kestettävä pettymykset, jotta voi taas onnistaa.

Palaillaan huomenna, toivottavasti positiivisemmissa merkeissä!♥

No Thief Can Steal Your Will

Pitkästä aikaa jotain muuta kuin asukuvia, tänään kun mentiin ylppäreissä rennolla meiningillä, ja hyvä niin sillä tästä aiheesta mun on pitänytkin kirjoittaa jo pidemmän aikaa. Ja, no, suoraan asiaan, eli masennukseen. Ei kai sitä voi sen kauniimmin ilmaista. Niin kauheeta kuin se onkin, niin mäkin olen saanut siitä osani. Enkä enää ikinä halua kokea samaa.

En mä tätä monelle oo myöntänyt, mutta nyt kun kaikki tuntuu taas olevan kohdillaan, tuntuu jopa vapauttavalta kirjoittaa ja purkaa tuntemuksia tänne. Monet läheiset, ja tututkin, kun kuitenkin tietävät asian laidan, niin tämän asian läpikäyminen täällä tuntuu lähes terapeuttiselta.

Sitä suoranaista syytä en halua tänne kirjoittaa, se on jo liian henkilökohtaista, mutta sen verran haluan valottaa asiaa, että perheeseen ja sairauteen se liittyy. Ollaan perheenä jouduttu käymään läpi parin viime vuoden aikana paljon, aina ei ole välttämättä voinut edes puhua perheestä. Anteeksi antamisella ja ymmärryksellä on kuitenkin voitettu paljon takaisin. Ei ne arvet kuitenkaan minnekkään ole kadonneet, ehkä joskus sitten. Tai ehkä jotkut asiat on tarpeellista pitää muistona.

Mulle, ja varsinkin veljelle, tämä koko homma tuli aika pahaan paikkaan, lukioaikana. Onneksi mulla oli mun ihana psykologi kertomassa miksi Laura ei nyt vaan tule kokeeseen. Niitä kokeita tuli muuten skipattua aika lailla, ja sitä sai sitten istua milloin uusinnassa ja milloin uudelleen samalla kurssilla. Onneksi suurin osa opettajista ymmärsi asian laidan jo parin sanan jälkeen, eikä tarvinnut kauheasti selitellä. Kerran en edes ehtinyt melkein sanoa mitään, kun opettaja heti näki ja ymmärsi väsyneestä naamasta, etten mä sitä koulutyötä aio seuraavana päivänä palauttaa.

Pahimmillaan olin varmaan lääkärin tarjotessa mieliala lääkkeitä. Mietin niiden ottamista ehkä nanosekunnin, mutta oikeastaan tiesin koko ajan etten mä niitä aio ikinä laittaa kurkusta alas. Halusin ylpeästi ja pää pystyssä, ihan omin voimin, selviytyä, ja niin tein. Tässä mä olen, ihan ilman lääkkeitä. Ja hiton ylpeä siitä. Ei siihen moni pysty.

On mulla vieläkin niitä hetkiä, varsinkin korkean stressin alla, että ei hitto, en mä vaan pysty tähän. Välillä vieläkin tuntuu, että kaikki seinät kaatuu päälle, eikä mistään kumminkaan tule mitään, mutta ne tunteet ja ajatukset pitää vaan osata purkaa. Tapahtuu se sitten puhumalla, itkemällä, huutamalla, tai vaikka juostessa, kunhan se jonnekin purkautuu. Ettei vaan jää pään sisään pyörimään, siitä on sitten leikki kaukana. Kunnon unilla pääsee jo pitkälle, aamulla kaikki näyttää taas paremmalta.

Kiitos äidille, veljille, poikaystävälle, Ewalle, ja maailman parhaille ystäville. Nyt mä olen taas astetta vahvempi, ja mikä tärkeintä, ehjä.

Ja ehkä pari kyyneltä köyhempi.